Hahmoterapeutin muuttuva kenttä

”Tais harmaja olla päivällä höyhenpuku,

ajan täyttivät askarrus ja murkina muu

ja kiireitten kirotuitten luku.

Nyt huolien tomusta laulaja irroittuu.”

(Aaro Hellaakoski, Satakieli herää )

Terapeutin työssä näkee mitä eläminen tässä maailmassa tänä päivänä on.

Siinä joutuu myös jatkuvasti kysymään itseltään, mitä minä oikeastaan teen ja mikä siinä mitä ja miten teen, auttaa. Varmasti teen hahmoterapiaa eri tavalla kuin kollegani, ihan kuten psykodynaaminen kollegani tekee eri tavoin kuin kollegansa. Kuten tutkimukset osoittavat, terapian viitekehys on toissijainen terapian vaikuttavuuden arvioinnissa. Vaikuttavinta on ihmiskohtaaminen. Se mikä tänä päivänä on tärkeää tuossa kohtaamisessa on eri kuin mikä oli tärkeää kaksikymmentä vuotta sitten. Pysähtyminen, pysyminen paikallaan on vaikeaa. Lukemisen äärellä, lapsen äärellä, ihmisen äärellä. Pysymisestä ei tunnu olevan mitään hyötyä maailmassa, jossa ajan henki on hyödyn tavoittelu ja kehityksessä pysyminen.

Hahmoterapian paikka terapiakartalla on läpi sen historian ollut hieman sivussa. Sivussa on vapautta, siellä voi huudella ja raivata omaa tietään. Se on kyseenalaistanut normeja ja rooleja, joihin ihmiset ovat kokeneet jumiutuneensa ja rohkaissut vapautumaan. Joskus vain vapautumisen riemusta. Hahmoterapiasta elää edelleen melko kapea kuva tuoliharjoituksien tai tuolin hakkaamisen terapiana.

Hahmoterapiaan sukeltaneet löytävät siitä uuden suunnan ja saavat tukea muutosprosesseihin, joihin ilman sen taustateorian vahvaa uskoa prosessiiin, ei ehkä tulisi oman laatikon sisällä lähdettyä. Minä olen minä ja sinä olet sinä-- Fritz Pearlsin voimasanat ovat kaikuneet monessa kohtaamisessa.

Kun aloitin omat hahmoterapiaopintoni, maa tärisi jalkojeni alla ja löysi uuden tasapainon, tuntui kuin olisin tullut kotiin, näinkin voisi kommunikoida ja olla. Olla oma itsensä onkin tärkeää, ilmaista omia ajatuksiaan on tärkeää!

”Olen taas joku minä, maan kukkako?pilvenlaita?

vai jotakin siltä väliltä? Tiedä en

edes: lehtikö puun vai lehdentakainen.

Mut aavistan: en harmaja höyhenpaita,

en köyhä, en sairas, en saita.”

(Aaro Hellaakoski, Satakieli herää)

Oman omimman ominaisuutensa tunnistaminen ja löytäminen ovat olennainen osa hahmoterapiaa edelleen. Voidakseen irrottautua, erottua ja erillistyä on oltava minä. Voidakseen olla yhteydessä toiseen on oltava oma itsensä, sitten voi olla olemassa toisen kanssa.

Kun aikaa on kulunut ja näköalaa on tullut lisää, voi myös nähdä miten maailma ja ihmisten elämät muuttuu, niin muuttuu myös terapian tehtävä.

Perlsin jälkeen

Jos minä teen vain omaa juttuani ja sinä omaasi,

me voidaan menettää toisemme ja itsemme myös.

En ole täällä täyttämässä sinun odotuksia,

mutta olen täällä vahvistamassa sinua

ainutkertaisena minuna

ja sinun vahvistamana.

Me olemme kokonaisia vain suhteessa toiseen;

Minä irronneena sinusta, hajoaa.

En löydä sinua sattumalta;

Löydän sinut eläen ja toimien,

kurottaudun kohti.

Sen sijaan, että antaisin asioiden vain tapahtua,

voin toimia tarkoituksenmukaisesti, jotta ne tapahtuvat.

On alettava itsestä, totta.

Mutta siihen se ei jää:

Totuus alkaa kahdesta.

(Walter Tubbs

Beyond Perls 1972

käännös S. Hedlund)

Jos aiemmin oli tärkeää purkaa tunteita, löytää ilmaisunvapautta, nyt on suunta toinen. Syvempi yhteys itseen on hukassa, koska emme enää ole yhteydessä muihin. Identiteetti on hajonnut, sirpaloitunut, irronnut yhteyksistään. On äärettömästi vapautta olla mitä vaan, kaikkea saa tilattua, kaikkia ovia availla ja sulkea. Vauhti vaan on niin nopeaa, etteivät jalat ehdi koskea maata. Identiteetin rakentamiseen on rajattomasti mahdollisuuksia ja niin rajattomuus ja mahdollisuudet irrottavat meidät juuriltamme.

Niin nuoret kuin vanhemmat, ei-binääriset ja cis-ihmiset elävät vaatimusten ja suoritusten maailmassa. Yhä nuorempana kerätään pisteitä, kaikilla elämän alueilla. Elämä on peliä. Lihaksia pitää vahvistaa ja identiteetti määrittää. Samaan aikaan erityisesti nuorten taakaksi koituu kohtuuton rasti pelastaa maapallo.

Terapiatilassa laskeudutaan, hengitetään, hidastetaan. Helpotusta ja lohtua tuo se, että on joku jolle olen totta kokonaisvaltaisesti, ei niinkään se, että minä ilmaisen, vaan että joku kuulee.

Hahmoterapian uusi tutkimus auttaa meitä kaikkia hahmoterapeutteina toimivia ymmärtämään lisää kontaktin ja minuuden prosessista. Perusteoksessa Gestalt Therapy 1951, kirjoittanut Pearls, Hefferline, Goodman se jo kuitenkin sanotaan. ” Self is spontaneous, middle in mode and engaged with its situation.” Minuus on spontaani, ei aktiivinen eikä passiivinen, vaan ”keskivaihteella”, ja sitoutunut tilanteeseen. Sekä asiakkaan, että terapeutin minuudet syntyvät tilanteessa ja kyky olla kontaktissa niistä mahdollisuuksista joita tilanteessa on.

Miten asiakas on kontaktissa juuri minun kanssani ja miten siihen resonoin, on kenttäteoreettisen lähestymistavan tarkastelukohta. Jokin yllättävä ajatus, jokin laulu, jokin mielikuva, jokin aavistus, että ottaisin sen vastaan mahdollisuutena tukea asiakasta ja itseäni käyttämään tilanteen mahdollisuudet vapaammin ja laajemmin.

Terapeutti on mahdollistaja, joka nostaa esiin, kääntää ympäri, ehdottaa voisiko katsella toisin asioita, joita asiakas ei monista syistä yksin pysty. Asiakkaan tausta, se miten asiakkaan tilanteet ovat häntä muokanneet, ovat pohjana kyvylle olla kontaktissa. Pelko, trauma tai tottumus ovat voineet luoda tilanteen, jossa ei ole saanut olla vapaasti oma itsensä kaikissa kontakteissaan, eikä ehkä tiedä, mitä kaikkea voisi olla.

Terapeutti ei ole tyhjä taulu, hän ei puhdista tuulilasiaan ja ole kirkas peili. Hän on muistoja, suhdeverkostoja, malleja, ajatuksia siinä missä asiakaskin. Juuri sinun kanssasi tällä hetkellä minä resonoin näin, avaudun, antaudun käyttöön, tueksi ja mahdollisuudeksi toiselle ihmiselle, kaikkine mikä sillä hetkellä on mahdollista kohtaamisessa. Asiakkaan rytmiä ja kykyä olla turvallisesti vuorovaikutuksessa on lakkaamatta havainnottava, koska jos ei ota aidosti vastuuta omista viriämisistään, toistaa traumaattista kenttää.

Avainasemassa on hyväksyvä ja vastaanottava asenne omaa herkkyyttä kohtaan. On sallittua ja jopa tärkeää tutkia sitä, liittyykö tämä aistimus asiakkaaseen vai ei, pelkäämättä että vahingoittaa. Jos olen avoin kysymyksissäni ja arvailuissani, myös asiakas on vapaa. Mikäli jätän ne kysymättä, rajat muuttuvat epäselviksi. Uskaltaa olla henkilökohtainen tavalla, joka kunnioittaa ainutlaatuista yhteyttämme. Olla asiakkaalle joku, jonka kanssa hän uskaltaa olla oma ainutlaatuinen itsensä ja tätä kautta toteuttaa sitä myös muissa yhteyksissään.

Sillä hetkellä kun asiakas astuu sisään, ei ole olemassa minun tilaani, vaan on meidän olemassaolomme, jossa kaikin tavoin tietoisesti ja tahtomatta vaikutumme ja vaikutamme toisiimme. Olla avoin ja herkkä vastaanottamaan on terapeutin tehtävä, ei tietää ja korjata. Vähempi riittää ja se tänä päivänä onkin juuri vaikeinta.

”Olen valmis kuunteluun. En kaipaa mitään.

Olen olematon, jota sisältä kiirehditään.

Olen vastaanottaja vain. Olen soiva.”

(Aaro Hellaakoski, Satakieli herää)

Soitin ei tee mitään soidakseen, se resonoi olemalla omaa ainestaan. Puuta, metallia, lasia. Ihmisainesta omista muistoistaan ja suhteistaan kudottua.